TorstaiAamun Far-off-Topicit
Tarjoan tässä “TorstaiAamun Far-off-Topicit” eli lyhyesti TAF-T (lausutaan "tough tea").
Hankin hiljattain Mega Man Legacy Collectionin Pleikkarille. Kyseisessä pelipaketissa on alkuperäiset Mega Man -sarjan pelit 1-6. Koska pelit ovat klassikoita enkä ole ikinä niitä pelannut, oli ostopäätös välitön. Aloitin pelaamisen ensimmäisestä Mega Manistä. Aion päästä sen läpi ennen kuin siirryn kakkososaan, jne. Tässä ensi kokemukseni Mega Manin ykkösosasta.
Peli on nykymittakaavalla minimalistinen. Se ei selitä mitään vaan alkaa tuosta noin vain. Pelin aikana ruudulla ei näy juuri mitään; hieman taustagrafiikkaa ja pari spriteä. Tietääkseni Mega Maneissä on taustatarina, mutta peli itse ei siitä mitään kerro. Ehkä alkuperäisen pelin mukana tulevassa ohjekirjasessa kerrottiin siitä enemmän. Tämän Legacy Collectionin mukana kylläkin tulee hieman digitaalista lisärihkamaa kuten museo-osuus, jossa voi tutustua pelien taustoihin tarkemmin. Mutta ne eivät ole osa alkuperäisiä pelejä, joten olen toistaiseksi ohittanut ne, sillä haluan kokea itse pelit sellaisenaan.
Mega Man on erittäin haastava heti ensisekunneista alkaen. Kaappasin pari minuuttia pelivideota, kun yritin ensi kertaa selvitä Elecman-tasosta. Aivan heti entän alussa on vaikea hyppelyosuus, johon tuhraan parisen minuuttia. Tämä peli ei johdattele pelaajaa altaan syvään päähän loivasti vaan äkkipudotuksella! Lopulta nuo ensimmäiset neljä loikkaa selvitettyäni tulee seuraava ruutu, joka on lähes yhtä haastava. Tässä vaiheessa elonpisteet loppuvat ja peli alkaa taas ensimmäisestä ruudusta. Ei kun loikkimaan! Videon lopussa lankean ansaan; hyppään noukkimaan elinvoimaa lisäävän bonuksen selvitäkseni tulevista vihollisista, mutta en onnistukaan loikkaamaan takaisin bonuksen luota vaan putoan rotkoon. Turhaan kerätty bonus. Ahneella on kurja loppu ;-).
On huomattavaa, miten muutaman kerran (tai parikymmentä kertaa) samat loikat toistamalla niistä alkaa välittömästi suoriutua paremmin. Muistankin lapsena nauttineeni katsoa vierestä, kun joku 8-bittisen Nintendon omistava kaveri pelaa mitä tahansa peliä alusta loppuun. Heillä nimittäin oli kuhunkin peliin tarvittava rutiini hallussa. Veikkaan, että tässä on yksi syy vanhojen Nintendo-pelien suosioon; ne ovat ytimekkään lyhyitä ja niissä oppii nopeasti olemaan paljon parempi kuin ensi kokeilemalla. Ainakin nyt oma kokemukseni on positiivinen, kun huomaa pääsevänsä Elecmanin ensimmäiset neljä loikkaa vain parilla yrityksellä läpi.
Peli heittää korkealla vaikeusasteellaan myös haasteen kaltaiselleni pelaajalle. Kun kuolee heti toisessa ruudussa, peli suorastaan pilkkaa pelaajaa. Mutta kun tietää ja uskoo pystyvänsä parempaan suoritukseen pienellä yrittämisellä on suorastaan pakko yrittää uudestaan ja näyttää pelille kaapin paikka! Kuolemat Mega Manissä tuntuvat välillä huvittavan äkkinäisiltä; vihollisen osuma tuottaa klassisen takaisinheiton ja sen seurauksena saattaa pudota rotkoon; äkkikuolema. Vaikka kuolema on äkkinäinen, sen syyn voi helposti johtaa pelaajan omiin toimiin. Pienellä kokeilulla voi löytää kuhunkin ruutuun sopivan taktiikan, jolla pelaamisesta tuleekin sujuvaa.
Mega Man vaikuttaa varsin pieneltä peliltä. Alkuruudussa on valittavissa kuusi eri tasoa. Jos oikein arvaan, kuudennen jälkeen tulee vielä yksi lopputaso. Olen päässyt jo kolmessa kentässä loppuvastukseen asti ja voin sanoa, että kentät sinänsä koostuvat vain parista kourallisesta ruutuja. Osaava pelaaja voi siis vetäistä kunkin läpi muutamassa minuutissa. Tämä onkin hyvä, sillä pelitilannetta ei voi tallentaa vaan loppuvastukseen voi päästä vain yhdellä istumalla. Kompakti koko ja alusta aloittaminen sopivat hyvin satunnaiseen pelaamiseen; peliin on helppo tarttua vaikka vain vähäksi aikaa kerrallaan.
Minimalismista ja lyhyydestään huolimatta Mega Man tarjoaa mahdollisuuden metapelaamiseen; pelaaja voi mielessään taktikoida, missä järjestyksessä tasot kannattaa pelata läpi. Kunkin loppuvastukselta saa uuden ainutlaatuisen aseen, josta voi olla suurta hyötyä jotain muuta kenttää pelatessa. Lisäksi eri kenttien ruuduista voi löytyä apuesineitä, joihin ei kuitenkaan välttämättä pääse käsiksi ellei ole käytössä vaikkapa pommeja, joilla esineen eteen kasatut seinäpalat voi tuhota. Näin helpolla mekanismilla Mega Man saa aikaan seikkailun ja tutkimisen tunteen.
Muutama viikko sitten pelasin paljon Mega Maniltä lainaavaa nykypeliä nimeltä Xeodrifter. Sekin on tyyliltään minimalistinen, pituudeltaan lyhyt (eräs pelin palkitsema saavutus on pelata se läpi tunnissa) ja koostuu neljästä pienestä kentästä, joilla on omat teemansa ja jotka voi näennäisesti pelata vapaassa järjestyksessä läpi. Pelasin sen läpi ja se oli loppujen lopuksi ihan positiivinen kokemus. Peli ei kuitenkaan kaapannut mukaansa samalla tavalla kuin Mega Man. Modernina pelinä Xeodrifter johdatteli pelin maailmaan pehmeästi ja sisälsi pelin ydinmekaniikan ulkopuolisia asioita kuten pikkusöpön lentelyosuuden, jolla siirryttiin kentästä toiseen. Metapelaamistakaan ei juuri ollut, sillä tekemisen mahdollisuudet tuntuivat aika suoraviivaisilta. Näin jälkeenpäin arvioiden tuntuu, että nämä modernit lisäominaisuudet laimensivat kokonaisvaikutusta ja laskivat pelin Mega Manin alapuolelle.
Maddoxin The Best Show in the Universe on samoilla linjoilla uusimmassa jaksossa, mutta ponnekkaampi argumenteissaan:
-Ville
 |
| Mega Man tarkasti toisinnettuna PS4:lle. |
Hankin hiljattain Mega Man Legacy Collectionin Pleikkarille. Kyseisessä pelipaketissa on alkuperäiset Mega Man -sarjan pelit 1-6. Koska pelit ovat klassikoita enkä ole ikinä niitä pelannut, oli ostopäätös välitön. Aloitin pelaamisen ensimmäisestä Mega Manistä. Aion päästä sen läpi ennen kuin siirryn kakkososaan, jne. Tässä ensi kokemukseni Mega Manin ykkösosasta.
Peli on nykymittakaavalla minimalistinen. Se ei selitä mitään vaan alkaa tuosta noin vain. Pelin aikana ruudulla ei näy juuri mitään; hieman taustagrafiikkaa ja pari spriteä. Tietääkseni Mega Maneissä on taustatarina, mutta peli itse ei siitä mitään kerro. Ehkä alkuperäisen pelin mukana tulevassa ohjekirjasessa kerrottiin siitä enemmän. Tämän Legacy Collectionin mukana kylläkin tulee hieman digitaalista lisärihkamaa kuten museo-osuus, jossa voi tutustua pelien taustoihin tarkemmin. Mutta ne eivät ole osa alkuperäisiä pelejä, joten olen toistaiseksi ohittanut ne, sillä haluan kokea itse pelit sellaisenaan.
 |
| Näin Mega Man alkaa. Select Stage, Press Start. Mitäpä muuta tarvitsisikaan? |
Mega Man on erittäin haastava heti ensisekunneista alkaen. Kaappasin pari minuuttia pelivideota, kun yritin ensi kertaa selvitä Elecman-tasosta. Aivan heti entän alussa on vaikea hyppelyosuus, johon tuhraan parisen minuuttia. Tämä peli ei johdattele pelaajaa altaan syvään päähän loivasti vaan äkkipudotuksella! Lopulta nuo ensimmäiset neljä loikkaa selvitettyäni tulee seuraava ruutu, joka on lähes yhtä haastava. Tässä vaiheessa elonpisteet loppuvat ja peli alkaa taas ensimmäisestä ruudusta. Ei kun loikkimaan! Videon lopussa lankean ansaan; hyppään noukkimaan elinvoimaa lisäävän bonuksen selvitäkseni tulevista vihollisista, mutta en onnistukaan loikkaamaan takaisin bonuksen luota vaan putoan rotkoon. Turhaan kerätty bonus. Ahneella on kurja loppu ;-).
On huomattavaa, miten muutaman kerran (tai parikymmentä kertaa) samat loikat toistamalla niistä alkaa välittömästi suoriutua paremmin. Muistankin lapsena nauttineeni katsoa vierestä, kun joku 8-bittisen Nintendon omistava kaveri pelaa mitä tahansa peliä alusta loppuun. Heillä nimittäin oli kuhunkin peliin tarvittava rutiini hallussa. Veikkaan, että tässä on yksi syy vanhojen Nintendo-pelien suosioon; ne ovat ytimekkään lyhyitä ja niissä oppii nopeasti olemaan paljon parempi kuin ensi kokeilemalla. Ainakin nyt oma kokemukseni on positiivinen, kun huomaa pääsevänsä Elecmanin ensimmäiset neljä loikkaa vain parilla yrityksellä läpi.
Peli heittää korkealla vaikeusasteellaan myös haasteen kaltaiselleni pelaajalle. Kun kuolee heti toisessa ruudussa, peli suorastaan pilkkaa pelaajaa. Mutta kun tietää ja uskoo pystyvänsä parempaan suoritukseen pienellä yrittämisellä on suorastaan pakko yrittää uudestaan ja näyttää pelille kaapin paikka! Kuolemat Mega Manissä tuntuvat välillä huvittavan äkkinäisiltä; vihollisen osuma tuottaa klassisen takaisinheiton ja sen seurauksena saattaa pudota rotkoon; äkkikuolema. Vaikka kuolema on äkkinäinen, sen syyn voi helposti johtaa pelaajan omiin toimiin. Pienellä kokeilulla voi löytää kuhunkin ruutuun sopivan taktiikan, jolla pelaamisesta tuleekin sujuvaa.
 |
| Virhe on jo tapahtunut; olisi pitänyt juosta pomppivan robotin ali. Kohta sattuu. |
Mega Man vaikuttaa varsin pieneltä peliltä. Alkuruudussa on valittavissa kuusi eri tasoa. Jos oikein arvaan, kuudennen jälkeen tulee vielä yksi lopputaso. Olen päässyt jo kolmessa kentässä loppuvastukseen asti ja voin sanoa, että kentät sinänsä koostuvat vain parista kourallisesta ruutuja. Osaava pelaaja voi siis vetäistä kunkin läpi muutamassa minuutissa. Tämä onkin hyvä, sillä pelitilannetta ei voi tallentaa vaan loppuvastukseen voi päästä vain yhdellä istumalla. Kompakti koko ja alusta aloittaminen sopivat hyvin satunnaiseen pelaamiseen; peliin on helppo tarttua vaikka vain vähäksi aikaa kerrallaan.
Minimalismista ja lyhyydestään huolimatta Mega Man tarjoaa mahdollisuuden metapelaamiseen; pelaaja voi mielessään taktikoida, missä järjestyksessä tasot kannattaa pelata läpi. Kunkin loppuvastukselta saa uuden ainutlaatuisen aseen, josta voi olla suurta hyötyä jotain muuta kenttää pelatessa. Lisäksi eri kenttien ruuduista voi löytyä apuesineitä, joihin ei kuitenkaan välttämättä pääse käsiksi ellei ole käytössä vaikkapa pommeja, joilla esineen eteen kasatut seinäpalat voi tuhota. Näin helpolla mekanismilla Mega Man saa aikaan seikkailun ja tutkimisen tunteen.
 |
| Xeodrifter on söpö mutta veltto. |
Muutama viikko sitten pelasin paljon Mega Maniltä lainaavaa nykypeliä nimeltä Xeodrifter. Sekin on tyyliltään minimalistinen, pituudeltaan lyhyt (eräs pelin palkitsema saavutus on pelata se läpi tunnissa) ja koostuu neljästä pienestä kentästä, joilla on omat teemansa ja jotka voi näennäisesti pelata vapaassa järjestyksessä läpi. Pelasin sen läpi ja se oli loppujen lopuksi ihan positiivinen kokemus. Peli ei kuitenkaan kaapannut mukaansa samalla tavalla kuin Mega Man. Modernina pelinä Xeodrifter johdatteli pelin maailmaan pehmeästi ja sisälsi pelin ydinmekaniikan ulkopuolisia asioita kuten pikkusöpön lentelyosuuden, jolla siirryttiin kentästä toiseen. Metapelaamistakaan ei juuri ollut, sillä tekemisen mahdollisuudet tuntuivat aika suoraviivaisilta. Näin jälkeenpäin arvioiden tuntuu, että nämä modernit lisäominaisuudet laimensivat kokonaisvaikutusta ja laskivat pelin Mega Manin alapuolelle.
Maddoxin The Best Show in the Universe on samoilla linjoilla uusimmassa jaksossa, mutta ponnekkaampi argumenteissaan:
-Ville
Hyllystä löytyy edelleen nes ja ainakin megaman 1&2. Loistavia pelejä edelleen ja musiikkia kuuntelee irvistelemättä pidempäänkin.
ReplyDeleteHävettää kyllä vähän myöntää, että mää en tuosta musiikista enää pysty täysin rinnoin nauttimaan... Sitä tuli aikanaan kyllä kuunneltua pelaamisen rinnalla mallikkaasti, mutta näköjään mulla alkaa nyt japanilaispopin ja ehkä myös chip-musan mitat läikkyä yli.
DeleteVille kehui myöhemmässä 'Risk of Rain' -artikkelissaan pelin musiikkia, ja se jos mikä on oivaltavuudella ja rakkaudella tehtyä pelimusaa. Itse heittäisin sen seuraksi ainakin myös Oxenfreen soundtrackin. Niistä nauttii ihan ilman nostalgiaboonusta. Yhtä hyvää pelimusaa tänä päivänä kuin Megamanin taustat omana aikanaan?
Vanhoissa (80- ja 90-luvun) pelimusissa tuppaa mielestäni olemaan sellainen hieno piirre, että ne perustuvat usein vahvaan melodiaan. Sen jälkeen, kun musiikin tekniset rajoitteet ovat poistuneet ja musiikin tekoon on alettu satsata enemmän resursseja, on biiseistä tullut massiivisempia ja puhtaat melodiat hukkuvat. Myös varmaankin se, että ison rahan pelit ovat vain mutkikkaampia ja tarjoavat syvempiä kokemuksia kuin vanhemmat pienemmät pelit, niin tekee hankalaksi ellei peräti mahdottomaksi pistää pelin biisiin terävää melodiaa. Se paistaisi liikaa läpi. Musasta tulee sitten vähän sellaista maalailevaa ja epämääräisempää. Noin yleistäen ainakin. :-)
DeleteHehe! Nauroin vedet silmissä tuolle Maddoxin videolle siinä kohtaa, kun Megaman nälissään jahtaa mehiläisiä. :'o)
ReplyDeleteMutta Ville varmaan arvaakin, että kynisin mieluusti kanaa herra Maddoxin kanssa itse videon aiheesta, tarinoiden tarpeettomuudesta/haitallisuudesta peleissä. ;) Taidan tästä vielä joskus kirjottaa jutunkin, mutta sitä ennen ois kiva kuulla teidän mietteitä. Mitä sanotte, vaikka peleissä teema (esmes hahmot, tapahtumapaikat, toimintamahdollisuudet) itsessään on paitsi tapa auttaa pelaajaa oppimaan ja ymmärtämään pelin haasteet ja tavoitteet, niin eikö se oo myös väistämättä tarinan perusrunko. Tuskin ihminen pääsee eroon siitä, että pelatessaan vaikka ihan ekaa Mario Brossia, alkaa hän pian nähdä eri vihulaiset eri tavalla ja kiinnittää niihin erilaisia piirteitä, persoonallisuuksia? Se on vahva juttu, ja olisi kurjaa, jos joku tosissaan sanoisi pelintekijöille, että "ehei, te ette tutki ja yritä avartaa näitä tunnepohjasia aineksia peleissä, ette mun vuorolla, ette mun pelissä". :o)
Uskon, että kyse on eri pelaajien tyyleistä ottaa pelejä vastaan. Mäkin olen ajatellut kirjoittaa jutun siitä, miten tuppaan redusoimaan pelit niiden mekaniikkoihin. Siitä huolimatta kiinnitän kyllä huomiota tunnelmaan ja juoneen, mutta pohjimmiltaan peli on minulle manipuloitava sääntölaatikko. Sinulle, Janne, asia lienee toisinpäin. Kenties pääsemme ruotimaan tätä asiaa tulevien juttujen pohjalta syvemmin!
Delete