Falloutin ankeudesta

Heissan,

Aurinkoinen viikonloppu häämöttää, eikä mitään poikkeuksellisen hyvää peliä, jota pelata?

Täydellistä! Koska muistiinpanojeni kätköistä löytyy hyvä liuta huippupelejä. Vähän joudutte odottaan, mutta pelailemaan niitä pääsette viimestään parin vuoden päästä, jos ajatus yhtään lohduttaa?

Jos höristätte korvianne ja katsotte oikein tarkasti horisonttiin, niin kyllä, se on stabiloitunut sienipilvi joka sieltä pilkistää - siis duck & cover! Maailma loppuu taas, mutta tälläkin pilvellä on hopeareunus: Fallout nelonen on tulossa.

http://www.rockpapershotgun.com/2015/06/03/fallout-4-confirmed/

Olipa viime vuosikymmenen loppupuoliskolla aika, jollon en vaan pystyny kiinnostumaan peleistä. En liiottele ku sanon, että Mass Effectit oli ainoat pelit, joita pelasin (ne kävinki kahteen kertaan läpi ja luin tarinaa pohjustavat kirjat). Sillon Fallout kolmosen alottaminenki tuntu pakkopullalta, vaikka velipoika sitä kuinka kehui ja pelaamaan yllytti. Ensimmäiset puolen tusinaa tuntia tuntuikin just siltä, miltä pelin ei kuuluis tuntua - tylsältä tehtävien tekemiseltä vain siksi, että jotku puoliksi vastenmieliset pelihahmot pyytää, että tee näin ja näin, enkä nähnyt muutakaan mielekkäämpää tekemistä.

Maailmansota oli käyty, ja jäljelle jäänyt maasto oli yllättäen aika masentava paikka. Ihmiset oli redusoitunu itsekkäiksi keskenään taisteleviksi jengeiksi, johtajinaan superitsekkäät idealistiset koulukiusaajat. Kaikki asioita, jotka rienaa mun uskomuksia tosielämässäkin - ei tällaista lisää, kiitos!

Mutta lopulta kliksahti jotain pientä kohdilleen, ja pelin maailmassa alkoi tuntua hieman elämää. Kesti monta, monta tuntia, ennen ku aloin kohdata hahmoja, joilla oli vielä himpun verran sydäntä ja huumoria jälellä. Tunsin, että on vielä joitain asioita, minkä puolesta pyrkiä eteenpäin. Siinä kohtaa muistin kans alkuperäsen mission: olin etsimässä kotiholvistani paennutta isääni. Se alkoi tuntua mahdolliselta. Siitä kehittyi hiljalleen sellanen Do it! -asenne.

Jälkiviisaana osaan arvella, että masentava ja ahdistava alku oli samalla ehkä arvokkainta viettämääni aikaa pelien parissa. Kun vähä vähältä nostaa itseä niskasta ylös märästä suosta (johon postapokalyptisen aavikon hirviöt niin monesti mut ajoi, kun pistooliin ei ammuksia vain riittänyt) ja löytää yrittämisen halun muiden avittamisesta, saa siitä kiittää paitsi peliä, myös itseä. Ei kovin moni peli sellasta kokemusten kaarta uskalla pelaajalle ees tarjota, saati pakottaa sen läpi.

Itse pystyttämäni aasinsilta tästä epämieluisuuden erämaasta kuljettaa meitä kohti auringotonta aavaa merta, maan alla. Oon tainnu aiemminki linkatavinkata teille Shut Up and Sit Down -lautapelisivustolla loistaneen loisteliaan, pimeässä hehkuvan Quentin Smithin väsäämiä Cogwatch -videoita? Falloutin tunnelmissa, tässä viimeisin: Sunless Sea ja epämukavuuden pelimekaniikka:



Sinä päivänä ku tää peli tulee täppärille, mää lähen töistä ennen neljää, jotta ehin pelaamaan.

Menikö liian synkäksi? Aww.

Tähän saumaan kaksi tulevaa scifististä kauhupeliä vois mennä jo liiaksi pimeän puolelle. Enkä minä kai mollisointuun voi oikeasti turinaani lopettaa. Unohdetaan tulevat pelit taas hetkeksi ja palataan Quinnsin kanssa pelimekaniikkojen kiehtovaan maailmaan, ihan Cogwatchin toiseen jaksoon.

Chariot on peli, joka tuo kaksi ihmistä yhteen kokemaan jotain, joka on mahdollista vain peleissä. Mitä jos pelkkä pelimekaniikka pystyy kertomaan jonku hienon totuuden elämästä, jota on vaikea perusarjessa edes hoksata etsiä? Voisiko edes joku toinen taidemuoto pystyä samaan?



Toinen elämän kokoinen kaksinpeli on Brothers: A Tale of Two Sons (jota en luonnollisesti ole vielä itse pelannut). Hauskuus on se, että vaikka pelihahmoja on kaksi, on pelaajia vain yksi. Toisin ku esmes Trineissä ja niiden esi-isissä, Brothersissa hahmoja tarvii liikuttaa yhtä aikaa. Kun pädissä on peukalotatteja kaksi, hoksaamma jujun. Molemmat tatit ohjaa omaa hahmoaan, mikä johtaa epäilemättä aivonyrjähdyksiin tai persoonallisuuksien jakaantumiseen. Jommin kummin. Mutta mitä jos sitä kuitenkin pelaisi kahdestaan? Molemmat pitäis samasta pädistä kiinni ja ohjais omaa hahmoaan omalla tatillaan. Ajatus on ainaki kaunis? Ehkä toisen ihmisen läsnäolo antaa jotain perspektiiviä tarinalle, ja tarina jotain kahdelle pelaajalle?

Pelin idean ja ympäristön näkee hyvin tään videon ekan minuutin aikana:



Seuraavalla kerralla joko kauhua tai söpöilyseikkailua. Koska kultainen keskitie ei kuulu sanavarastooni. :o)

t. Janne